keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Meksikolainen makaronivelli eli Sopa de Fideo


Don Gabriel oli Meksikossa syntynyt espanjankielen opettajani, joka kunnon latinalaiseen tapaan rakasti ruokaa ja puhui siitä mielellään. Kerran meillä oli kuunteluharjoitus, jossa hän luki espanjankielisen ruokaohjeen ja meidän tuli kirjoittaa se ylös mahdollisimman tarkasti. Tehtävä ei kuitenkaan loppunut tähän, vaan kotiläksynä meidän tuli myös valmistaa ruokaa ohjeen mukaan.


Don Gabrielin meksikolainen makaronivelli eli Sopa de Fideo

70g pekonia
125g ohutta, pätkittyä pastaa (rakettispagetti käy)
2 rkl voita tai öljyä
6 rkl tomaattipyreetä
1 salottisipuli tai punasipulia
2 valkosipulinkynttä
n. 1 litra kanalientä
suolaa ja pippuria
persiljaa tai korianteria
raastettua juustoa

Paista pannulla pilkottu pekoni. Nosta valmiit pekonipalat pois pannusta ja lisää siihen voita tai öljyä. Lisää raaka pasta pannulle rasvan sekaan ja paista, kunnes se on saanut hieman väriä. Ota pannu pois levyltä.
Kuumenna kattilassa tomattipyree, lisää pilkotut sipulit, liemi ja paistettu pasta. Mausta suolalla ja pippurilla. Keitä kunnes pasta on kypsää, lisää vasta sitten pekoni ja silputut yrtit. Koristele annokset juustoraasteella.


Tähän vuodenaikaan ihminen kaipaa juuri tällaisia ruokia, lohdullisen lämmintä ja tuhtia apetta, joka on helposti suuhun kauhottavassa muodossa. Itse tapaan lisätä ruokaisuutta antamaan esimerkiksi savukylkeä, Don Gabrielin mukaan vähemmän meksikolaisia, mutta loistavia lisäkkeitä ovat joulukinkun jämät ja juustoleipä. Myös chili epäilemättä toisi tähän keittoon oivaa potkua ja sopisi meksikolaiseen teemaan, mutta koska Don Gabriel ei sitä käytä, en käytä minäkään.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Ankea marraskuu


Tänäänkin on koko päivän ollut synkkää ja ikävää. Valot päällä keskellä päivää. 
Marraskuinen Turku on niin harmaa. 

Vai onko?

Note to self: Muista katsoa ympärillesi, avata silmät niin että todella näet.

Näkymä Taidemuseonmäeltä Aurakadulle 15.11.2012.

torstai 15. marraskuuta 2012

Ikäloppujen peitto


Olipa kerran syysloma ja tiedossa 16 tuntia junassa istumista. Tulossa oli myös eräät tupla-viisikymppiset. Niinpä ostin viisi eriväristä kerää seiskaveikkaa ja syntyi  kaksikymmentä isoäidinneliötä, yhdeksänkerroksisia kukin.


Kotiin päästyäni kaivoin lankalaatikosta kerän valkoista veikkaa ja ryhdyin yhdistämään neliöitä. Pari iltaa siihen taisi mennä, mutta tahti oli kova, sillä deadline häämötti.


Reunuksenkin tein, kierros isoäitiä rivissä, toinen kiinteitä silmukoita ja vielä kolmas piilosilmukoita.



Ja tulihan siitä valmis. Peitto kääriytyi lahjapakettiin ja matkusti vielä kerran kanssamme kohti pohjoista ja sukujuhlia. Korttiin kirjoitin saatesanoiksi: "Nyt kun olette vanhoja ja polvia alkaa iltaisin kolottaa..."


Juhlien jälkeisenä päivänä sain puhelun, joka ylisti työtäni. Kaunis, tasainen ja virheetön. Parempi siitä tuli kuin itsekään uskalsin toivoa. Kyllä se on hieno tunne, kun voi olla kättensä jäljestä ylpeä.

Ps. Ohjeet neliöiden yhdistämiseen isoäidillä rivissä löysin täältä.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Lapsuusmuisto


Museologian kurssilla harjoiteltiin luettelointia ja tehtävänä oli tuoda mukanaan erilaisilla kriteereillä valittuja esineitä. Kuvassa valintani kategoriaan "esine, jolla on tarina". Kyseessä on pieni hopeinen riipus, johon on kuvattu suojelusenkeli. Se lienee ensimmäinen omistamani koru, ja on kulkenut matkassani päiväkoti-iästä saakka. Myös kaksi vuotta nuoremmalla siskollani oli enkelikuvioinen riipus kaulassaan. Pienet sormet tietysti näpräsivät korua lakkaamatta ja olenkin katkonut lukemattoman määrän ohuita hopeaketjuja, jollaiseen äiti riipuksen sinnikkäästi kerta toisensa jälkeen pujotti. Tuli kultasepänliikekin lapselle tutuksi.

Mustavalkomaanantain aiheena tänään lapsuusmuisto.