Viime keväänä tein salaattia. Halusin siihen paprikaa, joten otin ja leikkasin lähimarketista ostetun punaisen yksilön puoliksi. Siemeniä lenteli pitkin lattioita, kuten vauhdikkailla ruuanlaittajilla yleensä ja mietin, että kylläpä paprikassa onkin paljon siemeniä. Siitä se ajatus sitten lähti, kuten sanonta kuuluu.
Matkaa on ollut hyvin mielenkiintoista seurata. Ei auta kuin ihailla näiden sinnikkyyttä, kun ovat yleensä selvinneet minun hoidossani ja kesällä jopa kaksi kolmen viikon jaksoa täysin ilman muuta seuraa kuin toisensa. Huomatkaa opiskelijaratkaisu - säilyketölkki ja hillopurkin kansi.
Tavoitteena oli saada edullista väriä ikkunalaudalle ja nauttia siitä niin kauan kuin riemua riittää, ei mitään suureellista siis. Niinpä olinkin onnesta mykkänä, kun eräänä aamuna huomasin, että yksi pienistä nupunmykeröistä oli todella auennut kukaksi. Satoon en vielä tässäkään vaiheessa uskonut.
Epäuskoni olikin siis käsinkosketeltavaa, kun seurasin tämän pienen luonnonihmeen kasvua. Siellä se vieläkin killuu makuuhuoneen ikkunalla. Minä en tiedä paprikan kasvattamisesta mitään muuta, kuin että vaikka kaikki näyttäisi olevan menetetty - älä luovuta! Runsaasti vaan vettä, hieman aikaa, muutama kannustava sana ja kyllä se taas siitä.
Kokoa ainokaisellani on tällä hetkellä nelisen senttiä, muut yksilöt jostain salaperäisestä syystä yksinkertaisesti tiputtivat kukkansa. Kasvejahan on siis kaikkiaan kuusi. Saa nähdä miten niille nyt käy, kun talvi koittaa ja valon määrä täällä napapiirillä vähenee tasaisesti päivä päivältä. Paprika ei ehkä ole kaunein mahdollinen huonekasvi, mutta kyllä siitä iloa on koko rahan edestä riittänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti