Joulumarkkinat

Joululomani toisena päivänä päätin uhmata tuiskua ja suuntasin Turun keskustaan Vanhan Suurtorin joulumarkkinoille. Myyjiä ja ostostelijoita riitti ja mielestäni tunnelma oli mukava, kevyttä lunta pöllyttävästä viimasta huolimatta. Kiertelin, katselin ja kävin vaihtamassa Brinkkalan talon sisäpihalla sijainneessa joulukoristeiden vaihtopisteessä pari vanhaa killutinta uusiin. Mahtava ajatus kojulla!

En ollut näillä kulmilla aiemmin pyörinytkään, mitä nyt ohi juossut, joten ihastuin syvästi eksyttyäni portista talojen väliselle kujalle. Yhtä äkkiä tuuli ja ihmisjoukon pyörinä vaihtuivat arvokkaaseen hiljaisuuteen vanhojen rakennusten seinustoilla.

Tuossa sopessa, jonka läpi aika ajoin pyyhälsi joku kiireinen ihminen, saavat jääpuikotkin ilmeisesti kasvaa kaikessa rauhassa.

Kävelin kujan päähän ja tulin samaa tietä takaisin. Palatessa huomasin Lucia-neidon kumppaneineen eräässä ikkunassa: viereisessä Katedraalikoulussa vietettiin myös joulumyyjäisiä.

Paistetaan nyt edes jotain ennen kuin taikina loppuu

Joululoman ensimmäisen päivän käytin piparkakkutalon väkertämiseen. Konkreettinen käsillä tekeminen vaihteluna opiskelun vaatimalle ajatustyölle ja koko päiväksi yhteen, näennäisesti täysin turhaan projektiin uppoutuminen vastapainona jatkuvalle aikatauluttamiselle oli yksinkertaisesti rentouttavaa. Juuri sellaista kuin lomalla kuuluukin olla.

Koko päivä siihen menikin. Noin pitkän ajan käyttäminen johonkin syötäväksi tarkoitettuun on täysin naurettavaa, mutta suoraan sanottuna olen aika tyytyväinen lopputulokseen. Etenkin katto on ihan mahtava! Pikeerikoristeista kyllä näkee, ettei minulle ole suotu kirurgin käsiä eikä minkäänlaista symmetrian tajua, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että piparitalossa on tärkeintä ylenpalttinen koristelu - tässä asiassa enemmän vain on enemmän.

Valmistelut

On taas se aika vuodesta, kun se yksi tietty juhla lähestyy, joten aika suora ajatuskulku tämän kuvan takana. Eilen kaadoin itselleni lasin viiniä ja tartuin urakkaan. Yllättävän kauan siihen meni, vaikka kortteja on budjetoitu vain lähimmille. Kaikkein parasta koko touhussa on se, että on loma ja saa näprätä ihan luvan kanssa. Jopa siivoaminen tuntuu hyvälle tenttikirjojen jälkeen.

Mustavalkomaanantain haasteena tänään valmistelu / valmistautuminen.

Meksikolainen makaronivelli eli Sopa de Fideo

Don Gabriel oli Meksikossa syntynyt espanjankielen opettajani, joka kunnon latinalaiseen tapaan rakasti ruokaa ja puhui siitä mielellään. Kerran meillä oli kuunteluharjoitus, jossa hän luki espanjankielisen ruokaohjeen ja meidän tuli kirjoittaa se ylös mahdollisimman tarkasti. Tehtävä ei kuitenkaan loppunut tähän, vaan kotiläksynä meidän tuli myös valmistaa ruokaa ohjeen mukaan.


Don Gabrielin meksikolainen makaronivelli eli Sopa de Fideo

70g pekonia
125g ohutta, pätkittyä pastaa (rakettispagetti käy)
2 rkl voita tai öljyä
6 rkl tomaattipyreetä
1 salottisipuli tai punasipulia
2 valkosipulinkynttä
n. 1 litra kanalientä
suolaa ja pippuria
persiljaa tai korianteria
raastettua juustoa

Paista pannulla pilkottu pekoni. Nosta valmiit pekonipalat pois pannusta ja lisää siihen voita tai öljyä. Lisää raaka pasta pannulle rasvan sekaan ja paista, kunnes se on saanut hieman väriä. Ota pannu pois levyltä.
Kuumenna kattilassa tomattipyree, lisää pilkotut sipulit, liemi ja paistettu pasta. Mausta suolalla ja pippurilla. Keitä kunnes pasta on kypsää, lisää vasta sitten pekoni ja silputut yrtit. Koristele annokset juustoraasteella.


Tähän vuodenaikaan ihminen kaipaa juuri tällaisia ruokia, lohdullisen lämmintä ja tuhtia apetta, joka on helposti suuhun kauhottavassa muodossa. Itse tapaan lisätä ruokaisuutta antamaan esimerkiksi savukylkeä, Don Gabrielin mukaan vähemmän meksikolaisia, mutta loistavia lisäkkeitä ovat joulukinkun jämät ja juustoleipä. Myös chili epäilemättä toisi tähän keittoon oivaa potkua ja sopisi meksikolaiseen teemaan, mutta koska Don Gabriel ei sitä käytä, en käytä minäkään.

Ankea marraskuu

Tänäänkin on koko päivän ollut synkkää ja ikävää. Valot päällä keskellä päivää. 

Marraskuinen Turku on niin harmaa. 

Vai onko?

Note to self: Muista katsoa ympärillesi, avata silmät niin että todella näet.

Näkymä Taidemuseonmäeltä Aurakadulle 15.11.2012.

Ikäloppujen peitto

Olipa kerran syysloma ja tiedossa 16 tuntia junassa istumista. Tulossa oli myös eräät tupla-viisikymppiset. Niinpä ostin viisi eriväristä kerää seiskaveikkaa ja syntyi  kaksikymmentä isoäidinneliötä, yhdeksänkerroksisia kukin.

Kotiin päästyäni kaivoin lankalaatikosta kerän valkoista veikkaa ja ryhdyin yhdistämään neliöitä. Pari iltaa siihen taisi mennä, mutta tahti oli kova, sillä deadline häämötti.

Reunuksenkin tein, kierros isoäitiä rivissä, toinen kiinteitä silmukoita ja vielä kolmas piilosilmukoita.

Ja tulihan siitä valmis. Peitto kääriytyi lahjapakettiin ja matkusti vielä kerran kanssamme kohti pohjoista ja sukujuhlia. Korttiin kirjoitin saatesanoiksi: "Nyt kun olette vanhoja ja polvia alkaa iltaisin kolottaa..."

Juhlien jälkeisenä päivänä sain puhelun, joka ylisti työtäni. Kaunis, tasainen ja virheetön. Parempi siitä tuli kuin itsekään uskalsin toivoa. Kyllä se on hieno tunne, kun voi olla kättensä jäljestä ylpeä.

Ps. Ohjeet neliöiden yhdistämiseen isoäidillä rivissä löysin täältä.

Lapsuusmuisto

Museologian kurssilla harjoiteltiin luettelointia ja tehtävänä oli tuoda mukanaan erilaisilla kriteereillä valittuja esineitä. Kuvassa valintani kategoriaan "esine, jolla on tarina". Kyseessä on pieni hopeinen riipus, johon on kuvattu suojelusenkeli. Se lienee ensimmäinen omistamani koru, ja on kulkenut matkassani päiväkoti-iästä saakka. Myös kaksi vuotta nuoremmalla siskollani oli enkelikuvioinen riipus kaulassaan. Pienet sormet tietysti näpräsivät korua lakkaamatta ja olenkin katkonut lukemattoman määrän ohuita hopeaketjuja, jollaiseen äiti riipuksen sinnikkäästi kerta toisensa jälkeen pujotti. Tuli kultasepänliikekin lapselle tutuksi.

Mustavalkomaanantain aiheena tänään lapsuusmuisto.

Turku

Turku on kuin ikuinen etelänloma: On linna ja meri, hanavesi haisee kloorilta ja ihmiset puhuu kovaa ja paljon kieltä, jota on vaikea ymmärtää.

Turku on iso ja vanha. On paljon vanhoja rakennuksia ja vielä enemmän uusia. Enää eivät kaikki silmälasiliikkeet sijaitse saman kadun varrella.

Turku on litteä, kun kaipaa vaaraa, jolle kiivetä ja mäkinen, kun polkee pyörällä vesisateessa keskustan halki.

Turun halki virtaa joki, joka näyttää soratieltä. Kaukaa ei edes huomaa sen olevan vettä.

Turussa on kuuma, kun aurinko paistaa eikä tuule ja kylmä, kun tuulee. Suurimman osan aikaa tuulee.

Turku on minun uusi kotikaupunkini. 

Kuvat vierailulta Turun linnaan.

Kesä...

...on mansikoita ja kinuskikastiketta.

Onnistuminen on päätös

Luin tänään mahtavan kolumnin.

Ensin rakastutaan.

Sitten opetellaan rakastamaan.

Sen jälkeen täytyy haluta rakastaa. Joka päivä.

Se on päätös.

Tv. Seitsemän vuotta ja risat jokapäiväisiä päätöksiä enkä hetkeäkään antaisi pois

Natural History Museum, Lontoo

Toukokuun puolessa välissä, keskellä kevään viimeisiä opiskelukiireitä hyppäsimme Supermiehen kanssa lentävään karjalaivaan, joka Ryanairinakin tunnetaan, ja matkustimme Lontooseen. Olin päättänyt, että matkaseuran lievästä innottomuudesta huolimatta minun oli päästävä ainakin yhteen Lontoon tarjoamista, lähes legendaarisessa maineessa olevista museoista. Kaupungista löytyy useitakin Euroopan mittakaavassa (Ja ehkä koko maailman! Ainakin näin imperialismin kotimaan näkökulmasta katsottuna.) merkittävimpiä museoita, joista suurin osa kaiken hyvän lisäksi on ilmaisia! Kuinka kehtaisin edes haaveilla museoalan opinnoista, jos antaisin tällaisen tilaisuuden liukua sivu suun.

Niinpä heti ensimmäisenä aamuna suuntasimme suoraan kohti Lontoon Luonnontieteellisen museon edessä kiemurtelevaa jonoa. Etukäteen en varmaankaan olisi valinnut juuri tätä museota runsaasta tarjonnasta siksi ykköskohteeksi. Annoin kuitenkin hieman pelivaraa myös matkakumppanilleni, joka pakon edessä valitsi huonoista vaihtoehdoistaan vähiten huonon - eli dinosaurukset. Voin kertoa, että Natural History Museum onnistui kuitenkin vakuuttamaan sekä minut että seuralaiseni siitä, ettei valinta loppujen lopuksi ollut millään tavalla huono.

Suurta hallia vartioi Diplodocus nimeltään Dippy.

Jo pelkästään rakennus, jossa Natural History Museum sijaitsee, on upea. Huomasin käyttäväni vähintään yhtä paljon aikaa seinien ja kattojen katseluun kuin varsinaisten näyttelyesineiden ihailemiseen. Joka paikka on täynnä yksityiskohtaisia koristeluita, jotka ovat aiheiltaan varsin yhteensopivia luonnontieteellisen teeman kanssa. Erilaiset eläimet, kalat, linnut ja kasvit luikertavat niin rakennuksen ulko- kuin sisäpuolellakin.

 

10 000 vuotta sitten elänyt Glyptodon.

Kyseessä on iso museo. Onni kuitenkin on (kuten monen muunkin Lontoon museon kohdalla), että kävijän ei tarvitse pakonomaisesti juosta kaikkia saleja läpi saadakseen vastinetta rahoilleen. Voi aivan rauhassa valita muutaman erityisen jännän kohteen ja luovia vain niitä katsomaan, kierrellä ympäriinsä sattumanvaraisesti tai aloittaa näyttelyiden kiertäminen järjestyksessä ja jatkaa jollakin toisella kerralla, jos jalat sattuvat väsähtämään kesken kaiken. Koko laitos on jaettu neljään eri "zoneen", joista jokainen käsittelee erilaisia teemoja. Me aloitimme kiertelemällä isossa keskushallissa, johon on koottu erilaisia kohokohtia museon kokoelmista.

Baryonyx.

Seuraavaksi suuntasimme Dinosaurusgalleriaan. Hirmuliskot eivät sinällään ole minulle mikään erityisen kiinnostuksen kohde, mutta kyllähän jo pelkästään kavereiden koko on vaikuttava. Sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla havainnoin sitä, miten itse näyttely oli rakennettu. Vanha, koristeellinen rakennus, modernit näyttelyrakenteet ja massiiviset luurakennelmat muodostivat hauskan kontrastin, jota korosti entisestään tilan hämärä valaistus. Korkeaan huoneeseen oli rakennettu käytävät myös toiseen tasoon, ilmeisesti koskematta kuitenkaan tilan alkuperäisiin rakenteisiin, ja dinoja pystyikin havainnoimaan paitsi maantasolta myös niiden silmien korkeudelta. Tunnelma oli varsin dramaattinen eikä kiljahtelevien koulupukuisten lasten äänet ainakaan heikentäneet vaikutelmaa. Kun nurkan takaa vielä tuli esiin liikkuva ja karjahteleva Hirmuliskojen kuningas, saattoi allekirjoittaneeltakin päästä hermostunut hihitys.

Triceratops ja T-rex.

Muinaisten liskojen jälkeen palasimme lähemmäs nykypäivää kiertelemällä museon sinisellä zonella, katsellen erilaisia nisäkkäitä ja mereneläviä. Ihastusta jälleen pelkällä koollaan herätti sinivalas, jonka luonnollisen kokoinen malli roikkuu ilmassa Nisäkäsgalleriassa. Sen rinnalla oli muidenkin valaiden luurankoja sekä malleja erilaisista maailman suurista eläimistä, kuten kirahvista, norsuista ja tietenkin manaatista. Oli todella havainnollistavaa ja hieman yllättäen myös varsin viihdyttävää pystyä vertaamaan eri eläinten kokoja paitsi toisiinsa myös omaan mittaan.

Vesinokkaeläin.

Mineraaligalleria.

Tässä vaiheessa olimme kuluttaneet museossa jo lähemmäs kolme tuntia ja kiintiö alkoi tulla täyteen. Kiipesimme kuitenkin Keskushallin kautta vielä toiseen kerrokseen ihailemaan ylhäältä avautuvaa maisemaa ja arkkitehtuuria. Samalla tulimme vilkaiseeksi myös Kädellisten galleriaa, jonka vetonaula olivat katossa roikkuvat apinan luurangot, sekä Mineraaligalleriaa silmänkantamattomiin (ainakin melkein) jatkuvine, kiviä sisältävine vitriineineen.

Kaiken kaikkiaan Natural History Museum oli hieno kokemus, jota voi suositella niin aikuisille kuin lapsillekin. Ei edes tarvitse olla erityisen kiinnostunut luonnontieteestä, viettääkseen tässä rakennuksessa viihdyttävän parituntisen. Meiltä jäi näkemättä paljon, esimerkiksi koko maapallon historiaa ja geologiaa esittelevä osasto, jolla olisi voinut kokea maanjäristyksen sekä suurin osa ekologia-osastosta, jolla olisi voinut tavata esimerkiksi dodon. Jono oli jo tunti museon aukeamisen jälkeen melkoinen, mutta ainakin meidän osalta säikähdys oli turha, sillä se eteni rivakkaa vauhtia. Kyllähän paikalla noin torstaiaamuksi oli aika paljon väkeä, mutta pientä kaikumista lukuunottamatta asia ei ollut mikään ongelma. Kyllähän suurkaupungissa nyt täytyy riittävästi populaa olla!

Hei,

minä olen Jenni-täti. Olen lainannut netti-identiteettini muumihahmolta, johon tunnen samaistuvani monestakin syystä. Me ollaan molemmat kovia valittamaan, mesuamaan ja saarnaamaan. Molempien nenällä roikkuu kakkulat ja yhteistä on myös mieltymys violetteihin rytkyihin. Ennenkaikkea meille kummallekin on aivan selvää, miten asiat tehdään niin, että ne ovat oikein.

Erojakin silti löytyy. Muumimaan Jenni-täti on niin rikas, ettei tiedä mitä rahoillaan tekisi. Itse puolestani odotan yhä sitä päivää, kun moinen vitsaus minut tavoittaa. Perustavin eroavaisuus lienee kuitenkin ikä. Minä en oikeasti ole täti sen enempää sukulaisen ominaisuudessa kuin vuosienikaan puolesta. Henkisesti tätimäinen sen sijaan olen ollut aina.

Täällä aion kirjoittaa kaikista niistä asioista, jotka eivät sovi toiseen, koira-aiheiseen blogiini. Sieltä olen myös siirtänyt tänne joukon vanhempia postauksia, jotka eivät koskaan olleetkaan oikein kotonaan puruluiden, kakkapussien ja kuolaroiskeiden joukossa. Täällä kaikesta tuosta ylijäämästä keitellään sekametelisoppa, josta saattaa jopa löytyä jokin punainen lanka. Tai sitten ei.

Ikuisuusprojekti on päättynyt

Virkattu aaltopeitto on valmis. Puolisentoista vuotta siihen meni. Päättelin yhtenä iltana tasan 99 langanpäätä ja nyt se on tehty. Todettu käytössä loistavaksi tenttiinlukupeitoksi jo keskeneräisenä... Seuraavaa kehiin siis!

Pulla on perusoikeus

Onnellinen koti on sellainen, jossa on aina pullaa pakkasessa. Vaikka kaupan, jos ei muuten. Männä viikolla otin yhden vapaapäivän kandista, kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä, siivosin, pesin pyykkiä ja leivoin pullaa.

Kanelipulla eli korvapuusti on mielestäni pullalaaduista paras. Eikä täytteessä saa säästellä, itse laitan ainakin tuplat leivontakirjan ohjeeseen verrattuna. Pullan teon tärkeimpiä sääntöjä oikeastaan onkin, ettei siinä saa pihdata. Mistään. Raesokerit oli tosin tällä kertaa jääneet kauppaan.

Kokeilin ensimmäisen kerran voisilmäpullien tekoa. Ajatella, että olen tehnyt lukemattoman määrän erilaisia korvapuusteja ja täytepullia hillosta rahkaan, mutten ole koskaan voisilmäpullaa! Onneksi tämä nolo unohdus on nyt korjattu.

Laskiaispullathan ne tietysti oli se syy leivontaurakkaan. Kahdeksan valtavaa, kermaa ja vadelmahilloa tursuavaa pullaa. Eihän nyt kaksi ihmistä vähemmällä olisi pärjännytkään?